Joulu ja uusi vuosi imemässä ding dongia, nyt asiaa.


Mikä on sähkökitara? Mitä on melu? Mitä nämä tekevät samassa kappaleessa? Vastaus on kovin sovitus sitten... noh... Glenn Brancan villeimpien sinfonioiden. The Velvet Undergroundin (1965-73) lyhyt mutta sitäkin mutkikkaampi ura tuotti kaksi loistavaa klassikkoalbumia, yhden epätasaisemman (mutta silti tykin) ja yhden kaupallisen / keskinkertaisen. Toisen levyn päätösraita Sister Ray ei kerro nunnista, vaan huumeista, väkivallasta, homoseksuaalisuudesta ja transvestisuudesta. Tärkeää ei ole kuitenkaan lyriikat, vaan tuo eläimellinen meno ja soundi; sähköisen kitaransoiton monikerroksinen epitomi. Nauhoituksissa bändi viisveisasi kaikista mahdollisista virheistä ja pyrki nauhoittamaan niin livemäisen ja originaalin kappaleen kuin mahdollista. Tuloksena 17 minuuttia erittäin improvisoitua materiaalia, kerrasta purkkiin -mentaliteetti kuuluu läpi kappaleen keston. Avant-gardistista ilmapiiriä luo myös kappaleen bassottomuus, sillä yhtyeen vakituinen basisti John Cale soitti koskettimia (kitaravahvistimen läpi tietty) jättäen kuitenkin pääroolin tuplakitarahyökkäykselle Lou Reedin ja Sterling Morrisonin säropedaalien toimesta. Hiki tulee jo kuunnellessa.


Epävirallinen musiikkivideo saa toimittaa virkaa: klik