Joulu ja uusi vuosi imemässä ding dongia, nyt asiaa.


Mikä on sähkökitara? Mitä on melu? Mitä nämä tekevät samassa kappaleessa? Vastaus on kovin sovitus sitten... noh... Glenn Brancan villeimpien sinfonioiden. The Velvet Undergroundin (1965-73) lyhyt mutta sitäkin mutkikkaampi ura tuotti kaksi loistavaa klassikkoalbumia, yhden epätasaisemman (mutta silti tykin) ja yhden kaupallisen / keskinkertaisen. Toisen levyn päätösraita Sister Ray ei kerro nunnista, vaan huumeista, väkivallasta, homoseksuaalisuudesta ja transvestisuudesta. Tärkeää ei ole kuitenkaan lyriikat, vaan tuo eläimellinen meno ja soundi; sähköisen kitaransoiton monikerroksinen epitomi. Nauhoituksissa bändi viisveisasi kaikista mahdollisista virheistä ja pyrki nauhoittamaan niin livemäisen ja originaalin kappaleen kuin mahdollista. Tuloksena 17 minuuttia erittäin improvisoitua materiaalia, kerrasta purkkiin -mentaliteetti kuuluu läpi kappaleen keston. Avant-gardistista ilmapiiriä luo myös kappaleen bassottomuus, sillä yhtyeen vakituinen basisti John Cale soitti koskettimia (kitaravahvistimen läpi tietty) jättäen kuitenkin pääroolin tuplakitarahyökkäykselle Lou Reedin ja Sterling Morrisonin säropedaalien toimesta. Hiki tulee jo kuunnellessa.


Epävirallinen musiikkivideo saa toimittaa virkaa: klik

Neljä vuotta kuluikin nopeaan. Dimebag Darrellin muistolle (jälleen kerran) tänä iltana yksi legendaarinen Pantera -levy soimaan; nyt tosin liveltä ei studiosta. Official Live: 101 Proof on tämän illan äänite. Bändi, josta turhan moni uusiokihnuttaja on ottanut täysin väärällä tavalla mallia. Miksi tyytyä muovikopioon, kun aitoa tavaraa on tarjolla?

Time for primal concrete sledge!

”We aren't gonna have no fuckin' lasers or dragons jumping out of the P.A. It's always us, the fans, and the music”

Ei ainakaan Love Will Tear Us Apart.

Joy Division (alkujaan Warsaw) oli brittiläinen post-punk -bändi, joka olemassaolonsa aikana ehti kerätä vankan fanikunnan, mutta silti onnistui pääsemään suureen tietoisuuteen vasta – kuten tavallista – johtohahmonsa kuoltua. Kaksi levyllistä sanoinkuvaamattoman mahtavaa musiikkia bändi sai ilmoille, joissa skaala vaihteli aina nopeasta punkista hitaisiin proto-goottiballadeihin. Yksi tärkeimmistä bändeistä vaihtoehtorockin ja yleisen pöpyläärimusiikin näkökulmasta eikä vähiten edellä mainitun laulaja Ian Curtisin lakonisen laulutavan ja epätoivon täytteisten lyriikoiden vuoksi. Valitsemani kipale 24 Hours, edustaa rauhattomalla temmollaan toisen levyn (Closer, 1980) parasta antia. Hellvetti, kyseisen levyn koko B-puoli on niin veret seisauttavaa parhautta, että polville menee. 24 Hours on loistava esimerkki kuinka äärimmäisen yksinkertainen rummut & basso -kombinaatio voi kuulostaa puhtaalta nerokkuudelta. Täytyy myös hehkuttaa bändin osaavaa kosketinsoittoa, joka ei tässä pääse oikeuksiisa, mutta kuitenkin. Mitään tässä ei ole liikaa eikä liian vähän, aikamme legenda. Nauttikaa.

Video